Neiti punapää - Luku 2

~ Jenyfer Barlowe ~

• • •

Kaunis, mutta vaarallinen

 Istun sängylläni pimeässä huoneessa, jota valaisee täysikuun valo. Päässäni on miljoona eri kysymystä, mutta en saanut mihinkään niistä vastausta.

Kaikki on niin sekavaa. Minun on pakko päästä jonnekin unohtamaan ajatukseni. Avaan huoneeni ikkunan ja livahdan sitä kautta ulos. Laskeudun katolta tikkaita pitkin alas kostealle nurmikolle.

 

Juoksen, juoksen niin nopeaa mitä paljaista jaloistani irtoaa raivoisan myrskytuulen keskellä. Ajatukseni alkaavat jäädä vauhtini perään. Juoksen melkein sokeana pimeää metsää pitkin, mutta joissain harvoissa kohdista kuun valo pääsee kuusen oksien läpi loistamaan kostealle sammaleelle. Huomaan maan loppuvan edessäni, mutta jalkani eivät pysähdy. Haluan vain juosta ja nähdä kuinka pitkälle selviäisin. Heiluvien puitten takaa alkaa näkyä horisonttiin yltävä harmaa myrskyävä meri.

Meri on elementtini, vaikka pelkäänkin niitä kuollakseni. Muistan kuitenkin Esmen kerran sanoneen näin, kun katsoimme myrskyävää merta:

”Rakastan merta… Se on ulkoisesti niin 

kaunis, mutta vaarallinen sisäisesti.”

*hymähdys* ”Vähän niin kuin sinäkin…”

Niitä sanoja en unohtanut koskaan, koska en ymmärtänyt silloin mitä se tarkoittaa, mutta mistä Esme tiesi sen minkälainen olen sisäisesti?

Maa katoaa jalkojeni alta. Tuuli humisee korvissani ja sen viima kutittaa kasvojani. Tunnen oloni vapaaksi, mutta se tunne loppu kuin seinään avainkoruni noustessa rinnaltani silmieni eteen.

Hämmennyn, kaikki ne ahdistavat ajatukset kaappasivat taas mieleni.

Iskeydyn jää kylmään mereen.

 

Herään pellon keskeltä porottavan auringon alta. 

”Olen kotona?” 

Nousen ylös maasta ja käännän katseeni taakse. Seison yhtäkkiä pimeässä huoneessa sumea peili edessäni. 

Peilin heijastus selkeytyy ja näen kuvajaiseni: Pienen, iloisen, punahiuksisen tytön, merensinisillä silmillä, ilman avainkaulakorua.

”Miten se on mahdollista?”

Kaulakoru pitäisi olla lukittuna minuun niin kauan, kunnes löydän suojeltavan henkilön.

Lasken katseeni peilistä rinnalleni varmistaen kaulakorun olevan varmasti poissa.

Se on totta! Minulla ei ollut enää kaulakorua. Nostan katseeni takaisin peiliin.

Pupillini pienenevät nähdessäni kuvajaiseni: Pitkän, alastoman, punahiuksisen tyttön, myrskyisän meren sinisillä silmillä, haikea katse kasvoillaan.

Hänen kaula, rinta, ranteet, polvet ja nilkat ovat mustat… aivan niin kuin ne olisivat paleltuneet kuolioon.

Huomaan tytön kaulassa avainkaulakorun ja havahdun.

Se tyttö on minä…

Minä.. tulevaisuudessa?

Kuulen veden kohinan korvissani. Alan tuntea painetta keuhkoissani ja siinä hetkessä havahdun.

Happi on lopussa!

Räväytän silmäni auki. Kaikkialla on pimeää.  En tiedä missä on pinta.

En selviäisi enää kauan, joten minun on pakko uida sokeana ja toivoa sen olevan oikea suunta.

Minä uin ja uin ja uin… mutta pinta ei tule vastaan.

Kuplat alkavat karkailla suustani. Raajani pikku hiljaa kohmettuvat kylmästä vedestä. Voimani ovat lopussa. Näköni sumentuu, mutta en luovuttanut. 

Nostan viimeisillä voimillani kädet eteeni ottaakseni vauhtia, kunnes tunnen yhtäkkiä sormen päissäni viileän tuulen virtauksen. Happeni loppu ja käteni vajoavat takaisin pinnan alle.

Näinkö helposti minä luovutin?