Neiti punapää - Luku 3

~ Jenyfer Barlowe ~

• • •

Viimeinen hengenveto

Viimeinen osa

 Makaan meren rannassa yskien keuhkoistani vettä. Katson taivaalle, mutta kirkas aurinko häikäisee silmiäni liikaa.

Jenyfer: On aamu?

Rojahdan selälleni hiekan päälle vasen käsi otsallani. Mieleeni tulee yön tapahtumat:

  Keräsin viimeiset voimani ja nousin pinnalle ottamaan happea. Myrskyisät aallot yrittivät painaa pääni takaisin pinnan alle, mutta en antanut enää periksi. Taistelin aaltoja vastaan uiden kallion vieressä olevalle pienelle hiekkarannalle.

Jenyfer: *naurahtaa* Se oli sitten vähän normaalia hurjempi yö.

Jenyfer: *katse haikenee muistaakseen näyn meren alla* Mitä se oli?  Miksi olin niin haavoittunut? Mitä minulle tulee tapahtumaan?

 

Kävelen aurinkoista metsää pitkin silmiä hieroen. Saavuttua metsän rajalle huomaan kaksi isoa mustaa autoa pihassamme.

Jenyfer: *kummastuneena* Meillä ei koskaan käy vieraita… Kukaan ei edes tiedä missä me a-

Lauseeni jää kesken, kun muistan Esmen sanat: ”Vaara voi iskeä meihin hetkenä minä hyvänsä.”

Ampaisen juoksuun tajuttuani tilanteen vakavuuden. Astun talon terassille ja huomaan ulko-oven olevan hieman raollaan. Ikkunat ovat pimeät eikä talosta kuulunut mitään ääntä. Kylmätväreet virtaavat kehoni lävitse.

Jenyfer: *raottaa ovea varovasti* Esme? Rosema-ry.

Silmistäni alkaa valuta kyyneliä. Katson järkyttyneenä eteisen lattialla makaavaa elotonta Rosemarya verinen pikari kädessä.

Jenyfer: *hysteerisenä haukkoo happea* Ä-äti? *kyyristyy huuto itkien maahan*

 Jenyfer: *kuulee takaa lähestyviä askelia*

”Jenyfer? Sinäkö siinä?”

Jenyfer: *kurkistaa olkansa taakse ja näkee Esmen seisovan ovella*

Jenyfer: *ryntää Esmen luokse ja tarttuu hänen vyötäröstään kiinni*

Esme ei tiennyt vielä mistä oli kyse, mutta tunsin kuinka hänen kehonsa kylmeni sillä sekunnilla, kun hän huomasi Rosemaryn ruumiin makaavan maassa.

Esme: *kävelee hitaasti surun murtamana vaimonsa luokse* Yksi kaulassa, kaksi mahassa…

Esme: *laskeutuu Rosemaryn viereen, ottaa hänen kämmenestä kiinni ja suutelee sitä* Anna anteeksi.

Jenyfer: *katsoo sivusta itkuisena Esmen hyvästelemässä Rosemarya*

Jenyfer: *kuulee ääntä ulkoa ja kääntyy katsomaan äänen suuntaan*

 Pihallemme ajaa kolmas musta auto. Auton sisältä astuu esiin iso mustaan pitkään takkiin pukeutunut mies.

Jenyfer: *kääntää katseen Esmeen* Äiti… Tänne on tulossa joku…Mustiin pukeutunut mies.

 Käännän katseen takaisin mieheen. Jähmetyn kiveksi, kun mies nostaa taskustaan käsiaseen ja osoittaa sillä minua.

 Aika hidastui. Kuulen hitaasti jyskyttävän sydämeni ja pelokkaan raskaan hengityksen aivan korvieni juuressa. Katson lasittuneena taloa lähestyvää miestä. Suljen pelosta silmäni. Sillä samalla sekunnilla kuulen aseen laukaisun.

 

Odotan… Odotan sitä tunnetta, kun aseen luoti lävistäisi minut. Sitä tunnetta ei tullut, mutta tunnen kuinka joku pitelee tiukasti päästäni kiinni. Kuulen sydämen jyskytyksen, mutta se alkoi hidastua koko ajan enemmän ja enemmän.

Jenyfer: *avaa silmänsä ja katsoo yläpuolelle*

Esme: *seisoo Jenyferin edessä kädet tiukasti tytön pään ympärillä*

Esme: *avaa hitaasti silmänsä ja katsoo niillä Jenyferiä.

 Esme: *yrittää hymyillä kivuliaan näköisenä, kunnes suustaan alkaa valuta verta ja lysähtää maahan elottomana*

Hengitykseni alkaa katkeilla ja sydän jyskyttämään entistä enemmän. Pian tumma varjo peittää Esmen ruumiin. Käännän katseeni oven suuntaa jonka edessä seisoo mies murhaavalla hymyllä.

Mies: *huokaisee* Voi tyttö parka. Siinä hänen koko perhe makaa elottomana vain, koska halusivat suojella sinua. *naurahtaa* Siinä meni taas kaksi henkeä aivan turhaan. *kyykistyy Jenyferiin katsoen ja kuiskaa* Käy ihan sääliksi!

Kuullessani hänen sanat sydämeni pysähtyi, vereni alkoi kiehumaan raivosta ja näköni sumentui.

Otin viimeisen hengenvetoni… Ryntäsin ottamaan pikarin Rosemaryn kädestä.

 Mies ei ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään, kunnes havahtuu hänen yläpuolelta syöksyvään minuun pikarin kärki tähdättynä hänen silmäänsä.

…

Suruni oli muuttunut vihaksi ja nyt tästä viattomasta kiltistä tytöstä oli tullut paha olento.

Kuolema tarkoitti kohtaloa. Suru ei ollut enää vieras tunne. Veri on vain verta.

ja ihminen… Minä en ole ihminen. Minä olen vanki.